Vapaaehtoiset tekijät vähenevät, kustannukset nousevat, polttoaineen saatavuus heikkenee, ympäristölupien toiminta-ajat kiristyvät, nuorten harrastajien määrä vähenee… Ilmailukerhot kamppailevat näiden, ja monien muiden haasteiden kanssa toiminnassaan jatkuvasti. Aloittaessani itse laskuvarjohyppyharrastuksen vuonna 2008 Suomessa hypättiin 37786 hyppyä. Nyt 16 vuotta myöhemmin hyppymäärä on pudonnut alle 30000 hypyn, ollen tänä vuonna 29269 hyppyä. Pudotusta on tullut liki 30 %. Suorite- ja harrastajamäärät ovat laskeneet tasaisesti kaikissa harrasteilmailun lajeissa. Hyppäämisen parissa negatiivinen kulmakerroin ei ole ollut ihan yhtä jyrkkä kuin muiden ilmailulajien parissa, mutta kuitenkin selvästi alaspäin.

Unohdetaan alavireinen kehitysennuste hetkeksi. Tein pienen ajatusleikin. Mitä minä toivoisin, että suomalainen laskuvarjohyppyharrastus olisi 2030-luvulla? Minä haaveilen siitä, että Suomessa olisi pari-kolme suurta hyppykeskusta, joissa olisi tehokkaat ja kapasiteetiltaan riittävät koneet. Harrastajia riittäisi näihin hyppykeskuksiin pitämään hyppytoiminnan kesän ajan päivittäisenä. Laadukkaat tapahtumat vetäisivät väkeä Suomeen ulkomailta saakka.
Hyppykeskukset olisivat yhden organisaation alla, joten resurssien liikuttelu olisi helppoa, ja hallinnollisia kustannuksia ei syntyisi turhaan päällekkäisistä organisaatioista. Hyppykeskuksissa olisi palkattua henkilökuntaa, mutta koska hyppykeskuksille tultaisiin viettämään aikaa, olisi niissä myös hyvä yhteisöllinen ja touhukas ilmapiiri. Tandem- ja alkeisoppilaita olisi paljon, ja näistä lajin parissa jatkavien määrä korkea.
Hyppykeskukset toimisivat vastuullisesti, mikä tarkoittaisi muun muassa ympäristön huomioon ottamista, energiatehokkuutta ja päästöjen vähentämistä. Hyppykeskukset saisivat toimia ilmailuun myönteisesti suhtautuvilla alueilla, joissa ymmärrettäisiin suuren harrastajamäärän tuomat kansantaloudelliset edut alueelle. Kentän ympäristölupa mahdollistaisi kentällä toimimisen myös sellaiseen aikaan, kun sää on oppilaille edullisin eli aamuisin ja iltaisin.
Laskuvarjohyppykeskusten toimintaa tukisi vankka kattojärjestö, jolla olisi riittävät resurssit edunvalvontaan ja koulutukseen, sekä aito palava halu auttaa harrasteilmailua kasvamaan. 2030-luvun loppupuolella vuosittainen hyppymäärä ylittäisi 50000 hypyn rajan ja harrastajamäärä 2200 rajan. Lajin kehityssuunta olisi kasvava.
Ovatko nämä sitten pelkkää unelmaa, joita ei voida millään keinoilla saavuttaa? Nykyisin Suomessa toimii 12 laskuvarjokerhoa. Mitä tapahtuisi, jos näiden 12 kerhon kymmenet ja kymmenet vapaaehtoiset laittaisivat panoksensa yhteen, ja alkaisivat tavoitella yhteistä tavoitetta? Tavoite voi olla jokin muukin, kuin minun villi visioni, mutta yhteinen sen on oltava. Haluan uskoa, että yhdessä ja yhteisen tavoitteen eteen työskentely toisi yhteen laaja-alaista osaamista, pitkää kokemusta lajin parista ja paloa luoda jotain täysin uutta, jotta vielä meidän jälkeemmekin harrastus nimeltä laskuvarjohyppy olisi voimissaan. Toki tämä vaatisi myös katseen kääntämistä omasta toiminnasta ja naapurikateudesta suurempaan ja kaukaisempaan kuvaan. Kukaan meistä ei pysty oikaisemaan alaspäin valuvaa kulmakerrointa yksin tai edes kaksin, vaan siihen vaaditaan koko tämän lajin yhteisö. Toki toinen vaihtoehto on antaa lajin kuihtua pois pikkuhiljaa nykyisen kehityksen mukaisesti.